Olipa kerran kauan kauan sitten. . . Olisikin, huokasin. Ei, elämääni ei mitenkään pystynyt vertaamaan satuihin. Enemmänkin painajaiseen. Olen kuusitoista vuotta, seitsemän kuukautta ja kolmetoista päivää vanha, mustahiuksinen tyttö. Ja kuukauden päästä saan uuden äidin. Tietysti, jos en ennen sitä keksisi kuinka estää häät. Joten tästä se alkaa: tervetuloa elämääni.
“Jumalauta tyttö, nyt ylös sängystä kuin ois jo”, Henri huusi sänkyni vierestä. Tänään on sunnuntai, mutta Henri oli ilmeisesti päättänyt, että jos hän oli hereillä kaikkien muidenkin kuuluisi olla. Henri oli kaljamahainen keski-ikäinen mies. Sinkku ja työtön, luonnollisesti. Ja minun harmikseni, isäni veli. Pikkuveli jos ollaan tarkkoja.
“Ylös niinku olisit jo”, hän mölisi. Raotin silmiäni. Henri näytti äkäiseltä, joten päättelin, että hänellä oli paha kankkunen. Niinkuin joka ikinen aamu. Henrin lempi harrastus nimittäin oli kaljan kittaaminen. Ja tietysti baareissa notkuminen.
“Herätys”, hän karjui.
“Joo joo, heräsin jo”, mutisin nousten istumaan. Räpyttelin silmiäni ja haroin takkuisia hiuksiani.
“Mikset sä oo herättäny Miikkaa”, ärähdin keskeyttäen Henrin töykeästi. Henri näytti tajuavan vasta nyt, että Miikka oli vielä untenmailla ja rymisteli kiukkuisesti ulos huoneestani. Ainoa hyvä puoli häissä oli, että sen jälkeen Henri ei enää asuisi kanssamme. Puuskahdin vilkaisten kelloa.
“Kymmenen yli seitsemän, et ole tosissasi”, manailin oven suuntaan. Kömmin ylös sängystä miettien, miten krapulainen setäni oli herännyt näin aikaisin. Tassuttelin kylpyhuoneeseen haroen takkupehkoani edes jonkinlaiseen kuntoon. Kylpyhuoneen ovella vastaani tuli Miikka.
“Sua saa siis kiittää taas kerran siitä et mä oon hereillä tähän aikaan aamusta”, hän mulkoili minua vihaisesti.
“Ei se mun vika oo. Henrihän se mutki herätti”, haukottelin. Silmäilin peittoon kääriytynyttä isoveljeäni. Hänellä oli mustat silmänaluset ja eri suuntiin harottavat hiukset. Kasvonpiirteet vastasivat omiani, samoin hiusten väri ja ruumiin luiseva olemus.
“Joo oon nii helpottunu ku se viimein muuttaa ulos”, hän sanoi.
“Kateeks käy”, mutisin hivuttautuen lähemmäs kylpyhuoneen ovea.
“Älä vaa”, Miikka säesti.
“Kuulitsä et lohikäärme on tulos tänää meille?”, kysyin.
“Voi hitto”, Miikka jupisi häipyen takaisin omaan huoneeseensa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti